Otteita Juutalaisvastaisuus Suomessa (3)

OTTEITA VÄITÖSKIRJASTA -06 ”Juutalaisvastaisuus Suomessa 1920-44”.  (3).
Tekijä on tri Jari Hanski.

Sivulta 147:
” 5 JUUTALAISET JA BOLŠEVISMI

Juutalaiset yhdistettiin tutkimusajankohtanani usein kielteisesti bolševikkeihin. Erityisesti äärioikeiston piirissä esiintyi väite kommunismin juutalaisesta syntyperästä, mutta myös muilla tahoilla esitettiin samaa. Väite on kuitenkin kiistetty monissa tutkimuksissa, mutta se on elänyt meidän päiviimme asti.

Rinnastus syntyy 1910—1920-luvulla

Monet suomalaiset ja suomensukuiset kertoivat vaiheistaan Neuvosto-Venäjällä ja Neuvostoliitossa tutkimusajankohtanani. Melko pian bolševikkien valtaannousun jälkeen levisivät Suomeenkin ensimmäiset huhut, joissa juutalaiset nimettiin erityisen innokkaiksi bolševikeiksi.” (---).

”Venäjän valankumous ja Suomen sisällissota selvästi lisäsivät käsitystä Neuvostoliitosta levinneestä vasemmistolaisuudesta, joka koettiin ”juutalaiseksi”, kuten Kuparinen perustellusti esittää. Vaikka juutalaisten lukumäärä Neuvostoliiton johdossa oli ajoittain hyvinkin suuri verrattuna heidän suhteelliseen osuuteensa maan väkiluvusta, ei heillä kuitenkaan missään vaiheessa ollut enemmistöasemaa.

Väitteet juutalaisten suuresta lukumäärästä sekä bolševistisen puolueen että Neuvostoliiton johdossa olivat toistuva teema aikalaiskirjoituksissa. Professori Benjamin Pinkus toteaa kuitenkin tutkimuksessaan The Jews of the Soviet Union (1988), että tämä väite oli väärä: esimerkiksi Neuvosto-Venäjän/Neuvostoliiton bolševistisen puolueen jäsenistä juutalaisten osuus oli suurimmillaankin vain 5,2 prosenttia vuonna 1922. Puolueen keskuskomitean jäsenistä oli huhtikuussa 1917 juutalaisia kolme yhdeksästä ja saman vuoden elokuussa kuusi 21:stä. Vuonna 1918 luku oli neljä 14:stä ja vuonna 1921 viisi 25:stä. Vuonna 1939 puolueen johdossa oli 11 juutalaista täysjäsentä ja kolme kandidaattia eli 10 prosenttia kaikista.

Politbyroon jäsenistä oli juutalaisia 23–37 prosenttia aina vuoteen 1925 asti, mutta kun puolueen oppositio poistettiin, ei yhtäkään juutalaista jäänyt joukkoon. 1930-luvulla sen sijaan politbyrossa oli juutalainen Lazar Kaganovitš. 1930-luvun puhdistuksissa moni juutalainen katosi puolueen ja sihteeristön tärkeiltä paikoilta, mutta Pinkuksen mukaan syynä ei ollut juutalaisuus vaan valtapolitiikka. Neuvostoliiton parlamentissa juutalaisia oli 4,1 prosenttia vuonna 1936. Puna-armeijan johdossa heitä oli enimmillään 4,6 prosenttia vuonna 1926.” S. 149.

Päätän tämän katsaukseni väitöskirjan sivulta 154 ottamaani lainaukseen, jonka yhteyttä tämän päivän Venäjään ja sen johtajaan vai jokainen vertailla mielessään.

” Juutalaisvastaisuus näkyi myös Pärnäsen kirjoituksessa ”Bolshevistinen agitatsioni”  vuodelta 1929. Neuvostoliitossa hallitsi hänen mukaansa nimeämätön ”juutalainen kauppanero”, jonka johdossa olivat myös kaikki maan sanomalehdet. Tämä oli muun muassa hiljentänyt ihmiset asettamalla näiden suuhun ”leipäsuitset”; toisin sanoen tämä oli hiljentänyt vastustajat elintarvikemonopolilla. Pärnänen ei nimennyt kyseistä juutalaista: voikin olettaa, että kyseessä oli pelkästään propagandatarkoitukseen luotu henkilö, jolla hän pyrki pelottelemaan lukijoitaan. Pärnäsen kirjoitus olikin ainoa, jossa väitettiin Neuvostoliiton olevan yhden nimeämättömän juutalaisen hallinnassa; muissa kirjoituksissahan kerrottiin, että johdossa on joukko juutalaisia.”

Vielä pari otetta väitöskirjasta:

”Väitteet juutalaisten suuresta lukumäärästä sekä bolševistisen puolueen että Neuvostoliiton johdossa olivat toistuva teema aikalaiskirjoituksissa. Professori Benjamin Pinkus toteaa kuitenkin tutkimuksessaan The Jews of the Soviet Union (1988), että tämä väite oli väärä: esimerkiksi Neuvosto-Venäjän/Neuvostoliiton bolševistisen puolueen jäsenistä juutalaisten osuus oli suurimmillaankin vain 5,2 prosenttia vuonna 1922. Puolueen keskuskomitean jäsenistä oli huhtikuussa 1917 juutalaisia kolme yhdeksästä ja saman vuoden elokuussa kuusi 21:stä. Vuonna 1918 luku oli neljä 14:stä ja vuonna 1921 viisi 25:stä. Vuonna 1939 puolueen johdossa oli 11 juutalaista täysjäsentä ja kolme kandidaattia eli 10 prosenttia kaikista. 334
Politbyroon jäsenistä oli juutalaisia 23–37 prosenttia aina vuoteen 1925 asti, mutta kun puolueen oppositio poistettiin, ei yhtäkään juutalaista jäänyt joukkoon. 1930-luvulla sen sijaan politbyrossa oli juutalainen Lazar Kaganovitš. 1930-luvun puhdistuksissa moni juutalainen katosi puolueen ja sihteeristön tärkeiltä paikoilta, mutta Pinkuksen mukaan syynä ei ollut juutalaisuus vaan valtapolitiikka. Neuvostoliiton parlamentissa juutalaisia oli 4,1 prosenttia vuonna 1936. Puna-armeijan johdossa heitä oli enimmillään 4,6 prosenttia vuonna 1926.”

”Juutalaisten salaisen ohjelman mukaan kaiken aikaa paljastui uusia juutalaisten Suomea ja sen kansalaisia kohtaan keksimiä salajuonia. Niiden toteuttamisesta olivat suomentajan mukaan vastuussa juutalaisten kansainväliset taistelujärjestöt, bolševistiset työväenyhdistykset. Suomi onnistui pysäyttämään ”sionismin käärmeen” vuonna 1918, mutta silti suomalaiset olivat jo tuolloin, vuonna 1920, hänestä täysin tuon käärmeen lumoissa. Siksi juutalaisilta olisi otettava kaikki heidän vääryydellä hankkimansa varallisuus ja heidät olisi karkotettava sinne, ”mistä ei kuu kuule eikä päivä näe”. 498 Suomentajan mukaan tästä selvittäisiin näin:
”Tämä tehtävä ratkaistaan kaikkien juutalaislehtien lakkauttamisella sekä niitten henkisten isien, juutalaisten, ryssien ja heidän apuriensa maasta karkoittamisella ynnä heidän omaisuutensa perinpohjaisella takavarikoimisella. Siinä ensimmäiset toimenpiteet! Jatko seuraa itsestänsä!”

M.K.